Tänään tehty lintusen kanssa ensimmäinen vaunulenkki koko perheen voimin. Alussa vähän itketti ja hämmennys oli suuri, mutta vaunut kun lähti liikkeelle loppui itku kuin seinään. Eikä mennyt kauaa kun tyttö jo umpiunessa nautti kyydistä. Vaatteet olivat vain hiukan liian suuria neidolle, meiltä ei löytynyt kuin 56cm haalari ja tyttö hukkui siihen. Jalat eivät yltäneet edes oikeille paikoilleen, mutta se ei menoa haitannut. Suuntana meillä oli lähikauppa ja reissu oli samalla äidille ensimmäinen kävely matka synnytyksen jälkeen ja huhhuh kun sitä olikin puhki sen jälkeen.
Myös kylpyyn pikkuinen pääsi kotona ensimmäistä kertaa isänsä hoiteissa. Hymyä irtosi ja pikkuinen näytti oikein nauttivan kylvystä siihen asti kunnes äiti haki kameran. Ilmeisesti tuokio venyi liian pitkäksi eikä neiti jaksanut enää olla kuvattavana. Mutta nyt on tyttö jälleen kylvyn raikas ja tyytyväisenä nukkuu sitterissään, jonka saimme lainaksi miehen siskolta. On muuten mahtava laite.
Ja sitten tekstiä hormooneista. Minä kun luulin, että pahimmat tunnemyrskyt olisivat raskauden aikana, mutta ainakin omasta mielestäni (miehen mielipidettä en ole kysynyt, vielä) olen entistä itkuherkempi nyt synnytyksen jälkeen. Tänäänkin aamulla kun itse heräsin, katselin kuinka mies ja lintunen nukkuivat ja mietin kuinka onnellinen ihminen voikaan olla. Voisin ihastella tuota pientä ihmettä vaikka kuinka kauan ja kun neito on isänsä sylissä, näky on jotain aivan uskomatonta. Sitä rakkauden ja onnellisuuden määrää on vaikea pukea sanoiksi, joten itkuhan siinä tulee. Ja sitä pelkoa, että mitä jos menetän tämän kaiken.
Mutta nyt hormoonit syrjään, pumppu rintaan, maitoa vauvalle ja suuntana oma sänky ja nukkumatin maa. Kauniita unia, oman kullan kuvia <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti